Huikea viikko on takana ja tätä kirjoittaessa olemme jo Tenon rannalla, Utsjoella. Outi houkutteli Helenaa mukaansa Hetta-Pallakselle, olihan Outi kulkenut reitin aiempina vuosina useaan kertaan. Retkikunta kasvoi aluksi kolmeen kun minut puhuttiin ovelasti mukaan ja viimeisenä vahvistuksena team sai seitsenkuisen Ruskan, joka sai samalla Lapin-kasteensa.
Viime talvena, kun päätimme reissun ajankohdasta, esitettiin toive poutasäästä Taavetti-tontulle, jolla tuntuu olevan sormensa pelissä vähän joka asiassa. Heti alkuun on todettava että tonttuihin voi luottaa, sillä vaelluksen neljän päivän aikana satoi vain kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla olimme sopivasti tauolla Tappurin majalla, kun pieni ukkoskuuro pyyhkäisi ohitse. Toinen kuuro sattui tauolla Suaskurun kodalla. Mainittakoon että kun ajelimme vaellusta seuraavana päivänä kohti Utsjokea, iski Muonioon ukkosmyrsky, joka katkoi muun muassa sähköt. Parasta on siis luottaa Taavettiin myös jatkossa.
Itse vaellus oli täynnä toinen toistaan hienompia kokemuksia, alkaen venekyydistä Ounasjärvellä mukavan kipparin johdolla. Kuinka ollakaan, jäivät kävelysauvamme veneeseen lastia purettaessa. Neuvokas kippari antoi sauvat seuraavan kyydin vaeltajille porukkamme tunnistusohjein. Niinpä saimme sauvat Pyhäkeron taukotuvalle, sopivasti ennen vaativaa nousua Pyhäkerolle, jonka huippu on yli 700 metrin korkeudessa. Ensimmäinen telttayö nukuttiin Sioskurussa, kohisevan puron tuudittaessa meidät yöuniin. Samalla hyttysarmeija lauloi epävireistä kuorolauluaan teltan ulkopuolella...
Aamulla lihakset olivat edellisen päivän rasituksista melkoisen jäykät. Oman rinkan säädöt saatiin vihdoin paremmalle tolalle, kiitos Outin kokemuksen, ja matka jatkui kohti uusia maisemia. Tappurin taukotuvalla, missä pidimme sadetta, hoiti Helena yhden vaeltajan kantapään kävelykuntoon. Kivulias plantaarifaskiitti oli jo keskeyttämässä neljän hengen vaelluksen, mutta taitava kinesioteippaus mahdollisti lopulta koko porukan täyden vaelluksen! Pitkä vaelluspäivä päättyi Hannukuruun ja pystytimme teltat tyynen lammen rantaan.
Kolmas vaelluspäivä oli melkoista vuoristorataa kurujen ja kerojen välillä. Pohkeita koeteltiin mutta kaikki vaiva korvaantui upeilla maisemilla. Poutasäässä näki varmasti yli sadan kilometrin päähän, onhan Muoniossa mitatusti maailman puhtain ilma. Tätä valttikorttia seutu hyödyntää mielestäni aivan liian vähän. Viimeiseksi yöksi pystytimme teltat Nammalakurun kauniille leirikentälle. Näin hienoissa maisemissa saa yöpyä harvoin.
Viimeinen päivä sujahti uskomattoman nopeasti, vaikka nousimme koko vaelluksen korkeimmille kohdille. Pyhäkurua ohittaessamme ajatukset veivät viime kevääseen ja kohtalokkaaseen myrskyyn joutuneeseen hiihtokaksikkoon. Juuri ennen Taivaskerolle risteävää polkua kohtasimme poron, joka ei välittänyt meistä pätkääkään. Ruskalle tästä tuli oppimiskokemus. Poroa voi seurata läheltäkin sitä haukkumatta. Taivaskeron huipulla on oma tarinansa. Siellä sytytettiin Helsingin Olympialaisten olympiatuli v. 1952 keskiyön auringon säteistä. Pian tuon 809 m:n huipun jälkeen kävelimme pitkää myötärinnettä aina Pallashotellille saakka, missä automme oli meitä odottamassa. Kaikkien vaelluksen myötä tulleiden kolotusten jälkeenkin hymyt olivat herkässä.
Tiimimme toimi reissulla täydellisesti. Ruska valloitti monien kanssavaeltajien sydämet. Seurasimme sitä erityisen tarkkaan, koska nuori koira tarvitsee vielä riittävästi lepoa. Ruska jaksoi reitin hyvin ja kaarteli alati polkua ristiin rastiin, kävellen lopulta huomattavasti pidemmän reitin kuin me kaksijalkaiset.
"Ei se auta." Hieno on Hetta-Pallas ja suuren suuri kiitos Outille ystävyydestä ja opastamisesta.
Kiitos kertomuksesta ja upeista kuvista. Näin naapuritkin "kulkevat mukana". Hyviä Lapin päiviä. Esko ja Leena
VastaaPoista