Viimeiset lomapäivät pohjoisessa ovat aina haikeudella kyllästetyt. Kesän loppumisen ensi merkit näkyvät ympäröivässä luonnossa. Muutamat kellastuneet lehdet koivuissa kertovat Lapin kesän lyhyydestä ja aamusumut syntyvät kun joen vesi on öisin ilmaa lämpimämpää. Pihan linnunpöntöt ovat tyhjentyneet ja odottavat uusia asukkaita taas ensi kesänä. Näkyvin kesän loppumisen merkki lienee kuitenkin auringon painuminen yöllä hetkeksi horisontin taakse. Haikeuden ohella sydämessä tuntuu kiitollisuus siitä, että olemme saaneet jälleen viettää aikaa näin hienossa paikassa.
Kotiinlähtöpuuhat pakkaamisineen saivat odottaa keskiviikkoon asti, sillä maanantai ja tiistai täyttyivät ennalta suunnittelemattomilla puuhilla. Helena lähti maanantaina merikalareissulle Pykeijaan lyhyellä varoitusajalla ja minä pääsin yllättäen vielä lohensoutuun Juhan kanssa. Helenan reissusta voi lukea tarkemmin tästä.
Illalla kun Helena paistoi minulle ja Juhalle aiemmin päivällä saamaansa turskaa, katselimme, kun venearmada ajoi ylävirtaan rauhoituksen päätyttyä. Syötyämme reilut annokset herkullista turskaa, päätimme Juhan kanssa että nyt suuntaamme kalaan tavanomaisesta poiketen alavirtaan, koska ylempänä on veneitä ruuhkaksi asti. Odottelimme pari, kolme tuntia ja lähdimme joelle. Saimme soutaa Kaavan suvannon yksinämme, samoin Nollamin. Kello oli lähestymässä puolta yötä, kun ihastelimme pilvetöntä taivasta ja Juha päätti pukea villapaidan yllensä kelin viilentyessä. Olimme juuri Nollamin alaosassa, kun oikea laitavapa alkoi nypyttämään, ikäänkuin siihen olisi tarttunut jokin pikkukala.
Juha otti vavan käteensä ja siima alkoi kulkea päättäväisesti suuntaansa vaihdellen. Kala uiskenteli poikkeuksellisen rauhallisesti, eikä tullut pintaan näyttäytymään. Lähestyimme Junttikarin niskaa ja vene oli huovattava lähestyvästä matalasta syvemmälle. Karia sivuuttaessamme näimme lohen jo pariin otteeseen, mutta se uiskenteli mieluiten pohjia myöten. Ihmettelimme lohen rauhallisuutta koko väsytyksen ajan. Junttikarin alapäässä se ui jälleen kerran veneemme vierestä, puolisen metriä pinnan alla. Lohen huomio taisi olla muualla, sillä koukku oli valmiina odottamassa ohittavaa lohta. Nopealla nostolla lohi oli veneessä ja kalapappi lauloi viimeisen värssyn.
"Jopas on kaunis lohi!", kuului miltei yhdestä suusta. Sopusuhtainen ja kirkas toistametrinen naaraslohi, jonka suomuissa välähti auringon viimeisissä säteissä aavistus violettia. Soudimme rantaan ja verestimme lohen. Vaappu oli tukevasti kiinni lohen suussa ja lähti irti vasta pihtien kanssa. Otimme muutaman valokuvan ja aloitimme evästauon. Totesimme siinä eväitä syödessämme ja lohta ihaillessamme, että taktiikkamme toimi tänään täydellisesti. Onneksi emme lähteneet ylös muiden perässä, vaan valitsimme rauhallisemman kalastusalueen.
Juha poseeraa lohikaunottaren, 10,3 kg / 103 cm, kanssa
Ottivaappu on tuttu tältä kesältä
Hymyt ovat herkässä
Tenovuono on maisemallisesti poikkeuksellisen komea paikka. Tutun kalapaikan muututtua maksulliseksi, saa siellä useimmiten kalastaa melko rauhassa. Tälle reissullemme saimme mukaamme Marian, jonka edellisestä reissusta Sandbuktalle oli ehtinyt kulua jo hyvä tovi. Keli oli hieno, lähes tyyni ja lisäksemme rannalla oli kalassa vain yksi pariskunta. Lokkiparvet pyydystivät tuulenkaloja ympäri vuonoa. Syötävää taisi olla taimenillakin yllin kyllin, sillä vieheemme eivät juuri niitä kiinnostaneet.
Tenovuono merelle päin katsottuna
Maria kalastaa kesäkelissä
Kalamies ihailee kalapaikkansa kauneutta
Sateenkaaren terveiset lähdön hetkellä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti